Mun on taas kirjoitettava, silla mikaan muu ei nyt auta. En voi skypetella kotiin pain, silla vaikka tavallaan haluaisin, niin mun aiti ei viela oo kotona. Ja kylla, kaikista edellisista postauksista huolimatta aiti on mulle tosi tosi tarkea tuki & ystava jne..
Mulla on tosi paha olla jalleen, silla mut haukutaan lyttyyn jostain sellasesta, mita en oo tehnyt tahallani. Tai siis, kun muutettiin, niin sovittiin mun “siskon” kanssa kylppariajat, silla meidan pitaa jakaa sellanen minikylppari. No, se oiskin ollut ihan ok, ja SE PAATTI, etta millon sen aika on, niin nyt sain sitten s:lta valitukset, etta otan sen aikaa. Siis voi herranjumala, jos mua vasyttaa enka kerkea kylppariin sillon kun on “mun aika” ja sit kun mun “sisko” jattaa sen kylpparin, eika siella siis ole kukaan, niin enkohan ma herranjumala voi siina tapauksessa sitten menna sinne? Miks ihmeessa KAIKKI on aina mun syyta. Kun koitan kertoa tehneeni oikein, niin aina sielta joku noukkii jonkun negatiivisen asian. Koskaan en saa mitaan kehuja mistaa vaan AINA kaikki on vaarin.
Ei kylla nyt vaikka kuinka koitan takoa jarkea paahan, niin suututtaa niin hirveasti, et taa todennakoisesti taipuu taas syomishairion puolelle. Alan sit kontrolloimaan sita a i n u t t a asiaa, mita voin kontrolloida. Toivottavasi s on sitten tyytyvainen, kun alan kuihtumaan 
Ja vittu sitten kun sanotaan, etta teidan pitais teha omat evaat ja ALUKS ei ANNETA AUTTAA. Vuoden alussa kysyin jatkuvasti voinko auttaa tekemalla mun evaat tms, niin “ei ei ja ei”, nin nyt yhtakkia siita rahistaan mulle, etten auta 
Voi jumaliste, ei voi teha mitaan kun kaikki mita teet on vaarin.
Samoin kerrottiin, et 20 yli pitaa olla alhaalla, sit suututtiin ja yhtakkia se olikin 15 yli ja nyt se on jo 10 yli, silla pitaa olla kuulemma vastuullinen jne.
Vittu perkele saatana, en sitten tee kunnon evaita. Jos mun tekemat evaat itselleni ei kelpaa, niin se on sitten vahan voi voi, silla tiedan kylla mita syon jos syon ja kuinka paljon. Ei kannattais liikaakaan mitaan laittaa mulle, silla en koskaan syo niin paljoa.
Muutenkin oon hirvean epavarma mita se musta ajattelee. Tottakai sen tallasissa tilanteissa huomaa, etta ne omat lapset on tarkeimpia. Kuitenkin, onko oikein, etta kun ne selvasti on pienempia ne ei ymmarra ja ite sekoaa aina kaikessa, niin syyttaa sit mua, jos oon tehnyt koko ajan niin, ja vahan enemmankin, kuin mita on sovittu?
Ma saan aina haukut niskaani, vaikka nytkin esim. s juo kaakaota yms ja b syo kaikkea siella, missa on sovittu, ettei syoda. Sit mut haukutaan siita ja mua epaillaan, vaikka oon ainut joka sita saantoa on noudattanut. Ei jestas en kesta.!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
mietin eilen syita ja keksinkin niita: Koska oon luonteeltani perfektionisti ja oon aina halunnut olla parempi kuin aitini, se on myos vaikuttanut siihen etta oon halunnut kisata kauneudesta ja laihuudesta. Taa mita aiti sanoo tosi paljon: “Kylla aiti oli liian laiha nuorena. Onneks te ette ole sentaan niin hoikkia.” kuulostaa mun korvaan silta, etta “oot laski”/”normaali”/ epaonnistumiselta ja ns. haukulta ja saa mut tahtomaan yrittamaan enemman. Ja myos se, etten oo oikein koskaan voinut vapautuneesti keskustella aitin kanssa syomisista, mun kehon “ongelmakohdista” ja laihdutuksesta (ja se, etta oon isaltani periny sen, etta tunteita ei nayteta) on saanu mut kasitteleemaan ja selvittamaan kaiken yksin. En tajua miks, mutta toi on meidan perheessa tulenarka aihe, vaikka mun mielesta olis enemman kuin tarkeaa saada vapaasti keskustella siita, silla tottakai nuoria sellanen kiinnostaa ja varsinkin, jos on huono omatunto. Sellanen haukkuminen laihuudesta tai syomisen/syomattomyyden epaily ahdistaa: Ensin ei kuunnella ja sitten vaan haukutaan ja epaillaan, oonko syonyt. En tieda, mut jollain jannalla tavalla tuntuu, niinkun aiti ei haluais mun olevan laiha, ettei se ois kateellinen tms, emt, aika turha ajatus
Sitten mun tati on painostanu mua hirveasti urheiluun ja kertaakaan en oo kehua silta kuullu. SIllonkin kun oon voittanu, niin tottakai se onnittelee ja hymyilee, mutta sitten se alkaa: “Oisit tuossa kohassa voinu menna vahan nopeampaa. Tallanen tekniikka ois ollu parempi. Vahan jos oisit kiriny. Rohkeasti vaan ohi. Kylla pitais verrytella ensin.” Ja ei mun isakaan sen parempi oo.
Sitten nekin harrastukset joiden parissa oon ns. “lohduttautunu” ja viihtyny, ja joista mua on kehuttu, niin mun sisko on sitten myohemmin ominu ne, silla se haluaa olla parempi. Nyt kaikki kehuu sita ja kukaan ei esim. koskaan kehu mua jos soitan pianoa, jos kehuu, niin ei ne OIKEASTI ole haltioissaan, toisinkun sillon kun mun sisko soittaa. Kaikki muutenkin ihailee sita.
Oon kateellinen. Miks ihmeessa SEN pitaa sitten olla se kopio mun aidista: Eli ihan luonnottoman laiha ja nattikin ihan & hyva KAIKESSA mita se tekee. Nytkaan se ei oo saanu alle 9+:ssaa yla-asteella mistaan kokeesta, paitsi yhesta tai kahesta ja sekin oli maailman loppu.
Niin kai se, etta pelkaan muiden just kattovan ja tarkkailevan mua ja arvostelevan saa mut tuntemaan, ettei mikaan riita. Se ehka aiheuttaa paineita urheilussa jne, kun aattelen muiden aattelevan et oon laski & kompelo & surkea. Nyt oon joogan osalta saanut vahan itseluottamustani takaisin, onneksi. Kiitos meidan ihanan opettajan. Ja lisaks tuo mita nyt oon selittanyt on varmaan alitajunnassa vaikuttanut siihen miten itseni naen ja mista asioista “kilpailen”.
Lisaks mun vanhemmat, erityisesti aiti, ei osaa vastata yksinkertasiinkaan kysymyksiin, eli aina sillon kun tartten vastausta en sita saa ja mun pitaa se ite selvittaa, vaikka yleensa ihmiset tietaa .. Eli aina ne vastaa vaarin, lahestyy vaarin jne vaarassa paikassa ja vaaraan aikaan ja neuvoo kun ei tarttis. Se on kaantyny ihan paalaelleen.
Esim. jos kysyn pojista, ulkonaosta ja muista nuoruusajan jutuista, niin ne vastaukset on HIRVEAN ymparipyoreita.
Sitten oon niin pettynyt miehiin ja poikiin, kun hirvean moni on ihan kersoja enka voi oikein luottaa niihin. En tieda oikein mista se johtuu, ehka mun kavereiden huonoista kokemuksista ja sit joistain omista pettymyksista.
Ja sit just se etta mun aiti reagoi niin voimakkaasti, niin en todellakaan uskalla kertoa tasta. Varsinkin kun se syyttaa itseaan. Vaikka, sen syytahan se tavallaan onkin. Mun on vaan aina taytyny kamppailla ollakseni se “parempi” lapsi, vaikka tiedankin mun vanhempien rakastavan mua yhtalailla. Haluan silti olla se ylivertasesti parempi, jota kaikki ihailee.
Huoh.. Kiitos etta sain jakaa tamankin
en jaksa taas tata samaa.. En anna itteni syoda ja kuolen nalkaan.. No, onneks se menee kuukaudessa ohi ja siihen tottuu.. Taalla se vaan on hankalampaa, silla samalla joku alitajunnasta kumpuava voima sanoo:”Sun on syotava nyt kerrankin kun oot taalla, kaikki on hyvaa, laihdutat sit Suomessa.”
Nyt oon loytany onneks nettipsykologin ja samalla terkkareita yms ja kayn taallaki koulukuraattorin kanssa juttelemassa. Mut en tiia, ei se auta, kun se hullu ois heti aikeissa kertoa mun vanhemmille tasta mun pienesta “harrastuksesta.”
Oon kovasti miettinyt, etta mista ihmeesta se lahti.
Eniten mua inhottaa se, kun aiti on aina hokenu etta “kylla maa olin liian laiha nuorena” ja sitten se sano jotain etta “ei teista kumpikaan onneks/kylla niin laiha oo kun ma sillon.” Ja sit se on aina puhunu et sen pitais saada tata “mahaa” pois tms. Ja oon kai aina turvautunu herkkuihin, silla mun miniasuinpaikkakunnalla ei oo mitaan mita tehda.. Niin oon sit vaan syony ja kattonu tv:ta. Sit tulin kateeliseks meidan koululaisille kaunottarille ja mun aidille, kun kattelin sen vanhoja kuvia ja se kai siis oli viimenen pisara talle “paatokselle” laihtua ja kuihduttaa itsensa. En muista et oisin koskaan ollu tyytyvainen itseeni. Musta tuntuu, et kun ala-asteella jotkut yritti kiusata jne, niin sekin on osaltaan vaikuttanu siihen, etta miten ma nyt itseni naen ja koen, vaikkei kukaan mua oo koskaan lihavaks tai vastaavaks haukkunu.
Pahin on ehka se, etta mun tati AINA pakotti ja painosti urheilukisoihin ja alko jo kuukausia ennen kysella, etta millonkas ne ja ne kisat on. Sit vaikka oisin ollut ekakin, niin EI riittany: paljon paljon onnea, mutta jos vahan olisit siina ja siina kohassa kiriny niin oisit saanu viela paremman tuloksen. Ei jessus oikeasti.
Sit oon menettany lemmikkeja & tuttuja yhteensa 24. Osa niista, noin puolet, on ollut ylenpalttisen tarkeita.. Eli kai sekin on vaikuttanu.
Ja sit varmaan sellanen vanhempien ylihuolehtivaisuus kanssa.. Ja sit toisaalta taas vaarien asioiden suhteen vapauksien antaminen ja myos se, et kun mulla on ollut kysyttavaa, niin niihin mun kysymyksiin, etenkaan mun aiti, ei olla osattu vastata, kun korkeintaan hirvean ymparipyoreasti. Oon katkera siita, miten se on ees mahollista, ettei mun vanh. tieda mitaan???
Muutenkin mun vanhemmat on aina ollu hirvean vanhanaikasia, eika niista kumpikaan tieda mitaan nuorten juttuja, kun aiti on perfektionisti ja isa absolutisti. Muutenkin mun isa on vasta nyt alkanu huomioimaan mua sellasella tavalla, kun oisin aina toivonu. Nyt se vaan saa mut peraantymaan.
Sit mun pikkusiskoa on aina kehuttu hirvean lahjakkaaks, mutta mua ei niinkaan usein. Mun pikkusisko on “varastanu” kaiken mita rakastan ja tehny itestaan niissa paremman, niin tottakai kaikki sukulaiset sun muut pyytelee sita aina soittamaan.
Voi jestas, meinaa alkaa itkettaan.. Taa itseterapiointi on rankkaa.. Jotenkin kai siis kuvittelen olevani itsenainen, aikuinen ja onnistunut sillon, kun hallitsen syomisia.
Vaikka se on joka paivanen juttu josta KUKAAN ei valita silta kannalta, etta se mitaan kontrollointia todistais.
Kaipaan varmaan laheisyytta, silla koitan saada itteni nayttamaan saalittavalta ja apua tarvitselta anorektisen nakosena. Haluan saada erityisesti vanhemmilta miehilta saalia & hellyytta, jota mun oma isa ei koskaan osannu mulle antaa.
Ja halaun olla taydellinen. Piste.
Ja en oo tyytyvainen mun ihon variin, perseeseen tai mihinkaan muuhunkaan.
Ja naita asioita on miljoona muutakin.. Oisin mm. halunnu oppia tuntemaan mun sedan paremmin..
Sit kun yritin kauheasti niin kaikki meni hyvin ja olin ilonen jne, mut toisena vuonna en enaa jaksanukaan, vaan masennuin ja sairastuin tahan syomishairioon..
Se, etta vasta nyt koitan liikkua, on ollu mulle ongelma tahan asti, silla oon ajatellut, ettei se koskaan riita, mita teen. Mikaan ei oo tarpeeks hyva ja oon taidottomampi kuin muut. Oon tasta TOSI VIHANEN mun tadille, silla se sai tan aikaan. Kun ei KOSKAAN voinu kehua. Mun seta joka oli aina kultanen & ylpea ja kannustava meni sitten tietenkin kuolemaan 
</3
Sen takia, etta meilla ei tunteista oikein kotona puhuta, on johdattanu siihen, etta oon aina koittanu sit selvittaa kaiken itse. Mun aidilla ei oo hajuakaan miten vastata kysymyksiin tai miten lhestya surevaa ihmista… Vaikka sen itsensakin pitais olla psykologi. En tajua miten se aina osaa niin hyvin asiakkaidensa kanssa sit tyoskennella ja ne ostelee sille lahjojakin kuulemma, kun se ei mulle osaa ees vastata mita tarkottaa REITTIMATKA tms tai mita se teki nuorena ja mika on normaalia jne.
Musta tuntuu, et tavallaan oon kasvanut yksin ja itsenaisesti, muiden arvosteltavina ja huomiotta jatettyna ja toisaalta vaarissa kohdin myos liikaa huomiota saaneena.
Musta tuntuu vahan paremmalta kun sain kaiken tan ulos. Toivottavasti pystyisin kontrolloimaan ja NAYTTAMAAN kaikille viela jonain paivana, kuinka menestyn ja oon hyva, ilman, etta mun tarttis sairastaa tata hairiota…
amen.
Avainsanat: j
voi hitto ahdistaa, oon lihonnu niin paljon et ahdistaa oikeasti KAUHEASTI. Tiedan ettei kukaan kiinnita huomiota siihen, et kuinka “iso” tai “pieni” oon, mutta itelle se on jotenkin ylitsepaasemattoman iso juttu. Mua oikeasti kuvottaa se et oon lihonnu tallaseks. Kylla jos en laihdu HETI 52 kiloon niin sekoan.
Oon tanaan kaivannu Suomea, oikeastaan viime talvea.. Oikeastaan jarkytyksekseni tajusin, etta haluaisin elaa tasmalleen samat hetket uudestaan.. Mulla on eniten ikava anoreksiaa.
Luin asken vinkkeja, etta kuinka oksentaa nopeasti, helposti & aanettomasti kivuttomasti. Yritin asken, mutta se on sellanen taitolaji, joka vaatii harjottelua. Se on niin aanekasta, etten ma nyt onnistunut ainakaan. Ajattelin paastota tan viikonlopun tms.
muuta en kirjota kun etta hermot menee. En enaa jaksa tallasta. Miksen voi olla tyytyvainen itteeni? En esim. kayta farkkuja, kun naytan niissa mielestani laskilta. Mun mielesta kaikilla muilla on treenatumpi peppu & jalat & kasivarret & mm. kaikki. En oo mihinkaan tyytyvainen. Mun elaman sisalto pyorii sen kysymyksen ymparilla, etta kuinkakohan laskilta nytkin naytan(?) En OIKEASTI jaksa tallasta. Haluan joko kokonaan naa ajatukset pois, tai sit alottaa treenaamisen, saada tuloksia & olla onnellinen tai sairastaa anoreksiaa. Meinasin oksentaa jo koko sanan kirjottamisesta. Mulla on oikeasti tosi paha olla. Mm. jos mun host-sisko sanoo, etta: ma istun keskella koska oon laihin, se sattuu tosi pahasti ja saa mut tuntemaan, etta oon laski. Sit jos jotain muuta suositaan enemman, en oo tarpeeks kaunis. Jos en saa saalia, eniten huomiota, oon laski. AAAAAAAAAAAAARH, ei kukaan ajattele nain, voi etta oikeasti inhoan mun tapaa olla ja elaa talla tavalla. En oo laski, ihan oikeasti en oo.. Haluaisin ainakin uskoa niin.. Mutta haluan, etta joku diagnosois mulle anoreksian, tai sanois, etta mun paino on liian alhanen. Ja joo, EN TIEDA MIKSI, SIKSI, ETTA HALUAN SAALIA.
