eeika
en jaksa taas tata samaa.. En anna itteni syoda ja kuolen nalkaan.. No, onneks se menee kuukaudessa ohi ja siihen tottuu.. Taalla se vaan on hankalampaa, silla samalla joku alitajunnasta kumpuava voima sanoo:”Sun on syotava nyt kerrankin kun oot taalla, kaikki on hyvaa, laihdutat sit Suomessa.”
Nyt oon loytany onneks nettipsykologin ja samalla terkkareita yms ja kayn taallaki koulukuraattorin kanssa juttelemassa. Mut en tiia, ei se auta, kun se hullu ois heti aikeissa kertoa mun vanhemmille tasta mun pienesta “harrastuksesta.”
Oon kovasti miettinyt, etta mista ihmeesta se lahti.
Eniten mua inhottaa se, kun aiti on aina hokenu etta “kylla maa olin liian laiha nuorena” ja sitten se sano jotain etta “ei teista kumpikaan onneks/kylla niin laiha oo kun ma sillon.” Ja sit se on aina puhunu et sen pitais saada tata “mahaa” pois tms. Ja oon kai aina turvautunu herkkuihin, silla mun miniasuinpaikkakunnalla ei oo mitaan mita tehda.. Niin oon sit vaan syony ja kattonu tv:ta. Sit tulin kateeliseks meidan koululaisille kaunottarille ja mun aidille, kun kattelin sen vanhoja kuvia ja se kai siis oli viimenen pisara talle “paatokselle” laihtua ja kuihduttaa itsensa. En muista et oisin koskaan ollu tyytyvainen itseeni. Musta tuntuu, et kun ala-asteella jotkut yritti kiusata jne, niin sekin on osaltaan vaikuttanu siihen, etta miten ma nyt itseni naen ja koen, vaikkei kukaan mua oo koskaan lihavaks tai vastaavaks haukkunu.
Pahin on ehka se, etta mun tati AINA pakotti ja painosti urheilukisoihin ja alko jo kuukausia ennen kysella, etta millonkas ne ja ne kisat on. Sit vaikka oisin ollut ekakin, niin EI riittany: paljon paljon onnea, mutta jos vahan olisit siina ja siina kohassa kiriny niin oisit saanu viela paremman tuloksen. Ei jessus oikeasti.
Sit oon menettany lemmikkeja & tuttuja yhteensa 24. Osa niista, noin puolet, on ollut ylenpalttisen tarkeita.. Eli kai sekin on vaikuttanu.
Ja sit varmaan sellanen vanhempien ylihuolehtivaisuus kanssa.. Ja sit toisaalta taas vaarien asioiden suhteen vapauksien antaminen ja myos se, et kun mulla on ollut kysyttavaa, niin niihin mun kysymyksiin, etenkaan mun aiti, ei olla osattu vastata, kun korkeintaan hirvean ymparipyoreasti. Oon katkera siita, miten se on ees mahollista, ettei mun vanh. tieda mitaan???
Muutenkin mun vanhemmat on aina ollu hirvean vanhanaikasia, eika niista kumpikaan tieda mitaan nuorten juttuja, kun aiti on perfektionisti ja isa absolutisti. Muutenkin mun isa on vasta nyt alkanu huomioimaan mua sellasella tavalla, kun oisin aina toivonu. Nyt se vaan saa mut peraantymaan.
Sit mun pikkusiskoa on aina kehuttu hirvean lahjakkaaks, mutta mua ei niinkaan usein. Mun pikkusisko on “varastanu” kaiken mita rakastan ja tehny itestaan niissa paremman, niin tottakai kaikki sukulaiset sun muut pyytelee sita aina soittamaan.
Voi jestas, meinaa alkaa itkettaan.. Taa itseterapiointi on rankkaa.. Jotenkin kai siis kuvittelen olevani itsenainen, aikuinen ja onnistunut sillon, kun hallitsen syomisia.
Vaikka se on joka paivanen juttu josta KUKAAN ei valita silta kannalta, etta se mitaan kontrollointia todistais.
Kaipaan varmaan laheisyytta, silla koitan saada itteni nayttamaan saalittavalta ja apua tarvitselta anorektisen nakosena. Haluan saada erityisesti vanhemmilta miehilta saalia & hellyytta, jota mun oma isa ei koskaan osannu mulle antaa.
Ja halaun olla taydellinen. Piste.
Ja en oo tyytyvainen mun ihon variin, perseeseen tai mihinkaan muuhunkaan.
Ja naita asioita on miljoona muutakin.. Oisin mm. halunnu oppia tuntemaan mun sedan paremmin..
Sit kun yritin kauheasti niin kaikki meni hyvin ja olin ilonen jne, mut toisena vuonna en enaa jaksanukaan, vaan masennuin ja sairastuin tahan syomishairioon..
Se, etta vasta nyt koitan liikkua, on ollu mulle ongelma tahan asti, silla oon ajatellut, ettei se koskaan riita, mita teen. Mikaan ei oo tarpeeks hyva ja oon taidottomampi kuin muut. Oon tasta TOSI VIHANEN mun tadille, silla se sai tan aikaan. Kun ei KOSKAAN voinu kehua. Mun seta joka oli aina kultanen & ylpea ja kannustava meni sitten tietenkin kuolemaan 
</3
Sen takia, etta meilla ei tunteista oikein kotona puhuta, on johdattanu siihen, etta oon aina koittanu sit selvittaa kaiken itse. Mun aidilla ei oo hajuakaan miten vastata kysymyksiin tai miten lhestya surevaa ihmista… Vaikka sen itsensakin pitais olla psykologi. En tajua miten se aina osaa niin hyvin asiakkaidensa kanssa sit tyoskennella ja ne ostelee sille lahjojakin kuulemma, kun se ei mulle osaa ees vastata mita tarkottaa REITTIMATKA tms tai mita se teki nuorena ja mika on normaalia jne.
Musta tuntuu, et tavallaan oon kasvanut yksin ja itsenaisesti, muiden arvosteltavina ja huomiotta jatettyna ja toisaalta vaarissa kohdin myos liikaa huomiota saaneena.
Musta tuntuu vahan paremmalta kun sain kaiken tan ulos. Toivottavasti pystyisin kontrolloimaan ja NAYTTAMAAN kaikille viela jonain paivana, kuinka menestyn ja oon hyva, ilman, etta mun tarttis sairastaa tata hairiota…
amen.
